Nähtävyydet ja kohteet Marttilassa

Marttila on 1 930 asukkaan kunta Varsinais-Suomessa, ja sen 195 neliökilometrillä on kartalla 33 kohdetta. Vaellusreittejä ja laavuja on kuusi kumpiakin, jalkapallokenttiä kolme, ratsastustalleja kaksi ja hiihtolatuja yksi.

Kuusi vaellusreittiä yhdessä Suomen viljellyimmistä maakunnista on yllättävä luku. Ne kaikki ovat osa samaa kokonaisuutta.

Marttilan Korven eräreitistö on 30 kilometriä pitkä maapintainen reitistö. Kohteessa on käymälä, ja käyttö on maksutonta.

Maastosta on kirjattu kuvaus, joka on Varsinais-Suomessa poikkeuksellinen: reitistö kulkee lähes erämaisessa maastossa karujen soiden ja metsäsaarekkeiden mosaiikkimaisessa maisemassa.

Varsinais-Suomi on Suomen vanhinta viljelysseutua. Maisema on peltoa, kartanoita ja kirkonkyliä — ja juuri siksi erämainen alue keskellä sitä on harvinaisuus.

Sana ”korpi” on tässä sekä paikannimi että maastotyyppi. Korpi tarkoittaa kosteaa, kuusivaltaista metsää, jota ei ole helppo kulkea eikä kannattavaa viljellä — ja juuri siksi tällaiset alueet ovat säilyneet raivaamatta.

Mosaiikkimainen maisema tarkoittaa, ettei alue ole yhtenäistä suota eikä yhtenäistä metsää vaan niiden vuorottelua. Kulkija ylittää suon, nousee metsäsaarekkeelle, laskeutuu taas suolle.

Alue on merkitty myös virkistysalueeksi, eli sen käyttö ulkoiluun on turvattu.

Kolmenkymmenen kilometrin reitistö ei ole yksi reitti vaan verkosto. Se on rakennettu niin, että siitä voi valita eri mittaisia lenkkejä.

Kantinmäen lenkki on lyhin: kaksi kilometriä, ja se kulkee metsä- ja kalliomaisemissa. Käyttö on maksutonta.

Kahden kilometrin rengasreitti on lyhyt retki, joka sopii pienten lasten kanssa ja lyhyeen iltakävelyyn. Kalliomaisema tarkoittaa korkeuseroja ja märkänä liukasta pintaa.

Karhunperän reitti on 4,6 kilometriä, ja se kulkee Karhunperänrahkan suo- ja metsämaisemissa.

Rahka on suotyyppi: karu, hapan ja vähäravinteinen keidassuo, jonka pinta on rahkasammalta. Sellaisella suolla kasvaa vain vähän ja hitaasti — kitukasvuista mäntyä, suopursua, karpaloa ja hillaa.

Rahkasuo on kulkijalle märkä. Reitillä liikutaan pitkospuita pitkin tai kosteassa maastossa, joten vedenpitävät jalkineet ovat paikallaan.

Karut suot ovat samalla arvokkaita luontokohteita. Suurin osa Suomen soista on ojitettu metsätaloutta varten, ja ojittamaton keidassuo on nykyään harvinainen.

Juomakiven lenkki on pisin merkitty rengasreitti: 7,7 kilometriä. Kohteessa on käymälä, ja käyttö on maksutonta.

Lähes kahdeksan kilometrin lenkki on kolmen tunnin retki maastossa. Se on koko päivän retki eväineen ja taukoineen.

Kolmen lenkin porrastus — kaksi, neljä ja puoli sekä lähes kahdeksan kilometriä — on huolellisesti mitoitettu. Sama reitistö palvelee lapsiperhettä, iltakävelijää ja päiväretkeilijää.

Kaikki kolme ovat rengasreittejä, mikä on retkeilijälle olennaista: ei tarvitse palata samaa tietä eikä järjestää kuljetusta reitin toiseen päähän.

Marttilan kirkosta on kirjattu rakennusaika, joka on huomionarvoinen.

Kirkko rakennettiin kesällä 1765 kirkonrakentaja Antti Piimäsen johdolla, ja työhön osallistui myös hänen poikansa Mikael.

Yhden kesän rakennusaika on puukirkolle nopea mutta ei mahdoton. Hirsirakentamisen etu oli juuri se, että työ eteni nopeasti, kun materiaali oli valmiiksi kaadettu ja kuivattu.

Kirkonrakentaja oli 1700-luvun Suomessa oma ammattinsa. Nämä miehet eivät olleet arkkitehteja vaan kokeneita rakennusmestareita, jotka kiersivät pitäjästä toiseen ja rakensivat kirkkoja perinteen ja kokemuksen varassa.

Ammatti kulki suvussa. Se, että Piimäsen poika Mikael osallistui työhön, on tästä tyypillinen esimerkki: taito siirtyi isältä pojalle työmaalla, ei koulussa.

Kirkon muodosta on kirjattu: kirkossa on pienet ristisakarat. Sakara on ristikirkon poikkivarsi — pienet sakarat tarkoittavat, että kirkko on perusmuodoltaan pitkäkirkko, johon on lisätty lyhyet poikkivarret.

Alttaritaulun maalasi Robert Wilhelm Ekman.

Ekman oli 1800-luvun merkittävimpiä suomalaisia taidemaalareita. Hän tunnetaan erityisesti Kalevala-aiheistaan ja kansankuvauksistaan, ja hän vaikutti Turussa opettajana kokonaisen taiteilijasukupolven muotoutumiseen.

Ekmanin alttaritaulu maalaiskirkossa on siis merkittävämpi teos kuin tavallinen paikallinen kirkkotaide.

Laurilan lavasta on kirjattu rakenteellinen yksityiskohta: tanssilattia on kahdeksankulmainen.

Muoto ei ole koriste vaan toiminnallinen valinta. Lavatanssissa parit kiertävät lattiaa samaan suuntaan, ja kierto on jatkuva.

Suorakaiteen muotoisella lattialla kierto pysähtyy nurkkiin: parien on käännyttävä jyrkästi, ja liike takkuaa. Kahdeksankulmainen lattia on lähempänä ympyrää, jolloin kierto sujuu tasaisesti.

Sama periaate näkyy vanhoissa tanssilavoissa ympäri Suomen: monikulmainen tai pyöreä lattia on lavatanssin muoto.

Lavan omistaa Laurilan pienviljelijäin osasto ry, ja tila on vuokrattavissa myös yritys- ja yksityistilaisuuksiin.

Vuokrattavina ovat lavatupa keittiöineen sekä takkatupa ja sauna.

Pienviljelijäyhdistyksen omistama tanssilava on suomalaisen lavakulttuurin perusrakenne. Lavat rakennettiin yhdistysten talkoilla, ja niiden tuotto rahoitti yhdistysten toimintaa.

Keittiö, takkatupa ja sauna tekevät kohteesta juhlatilan eikä pelkän tanssilavan — mikä on nykyään usein se, mikä pitää lavan pystyssä.

Nooran tallin kenttä sijaitsee osoitteessa Härkätie 1044b. Kenttä on hiekkapintainen ja siinä on valaistus sekä kouluaidat.

Kouluaidat tarkoittavat kouluratsastuskentän reunusta: matalaa aitaa, joka rajaa kentän viralliseen mittaan ja jonka varrella ovat kirjaintunnukset.

Kirjaimet eivät ole koristeita. Kouluratsastuksen ohjelmat on kirjoitettu niiden avulla — liike alkaa yhdestä kirjaimesta ja päättyy toiseen. Ilman merkittyä kenttää ohjelmaa ei voi harjoitella oikein.

Valaistus on ratsastuskentällä välttämättömyys eikä ylellisyys. Hevonen liikutetaan päivittäin ympäri vuoden, ja Suomessa pimeä kausi kestää kuukausia.

Osoite kertoo sijainnista enemmän kuin numero: Härkätie on Hämeen Härkätie, keskiaikainen maantie Turusta Hämeenlinnaan ja Suomen vanhimpia tunnettuja teitä.