Suomen jääkauden jäljet

Jään jättämä maisema

Suomen maisema kantaa yhä mannerjäätikön kädenjälkeä. Viimeisin jääkausi päättyi täällä noin 10 000 vuotta sitten, ja jään paksuus oli parhaimmillaan kilometrejä. Sulava jää ja sen alla virranneet vedet muovasivat maaperää monin tavoin: hiekasta ja sorasta syntyi pitkiä harjuja, sulamisvesien pyörteet hioivat kallioon pyöreitä hiidenkirnuja, ja jäätikkö kuljetti mukanaan lohkareita, jotka jäivät paikoilleen kauas alkuperäisestä sijainnistaan siirtolohkareiksi ja kummakiviksi. Paikoin jäätikön reunalle jäi hautautuneita jäälohkareita, jotka sulaessaan jättivät maahan syviä suppia. Maankohoaminen jatkuu Suomessa yhä, ja se paljastaa jatkuvasti uutta rantaa entisen jääkauden ajan merenpohjasta.

Löytöjä ja tutkimusta

Punkaharjun kapea harju kiinnosti matkailijoita jo 1800-luvulla, ja Venäjän keisari Nikolai I ihastui alueeseen niin, että määräsi sen suojeltavaksi vuonna 1843 – yksi Suomen varhaisimmista luonnonsuojelupäätöksistä. Hiidenkirnuja on tutkittu myös tieteellisesti: vuonna 1996 Geologian tutkimuskeskus tyhjensi Sallan Aholanvaaran suurimman kirnun, Juomapadan, vedestä tutkimusta varten. Helsingin Pihlajamäessä sijaitsevat kirnut puolestaan ovat tiettävästi Suomen vanhimpia, syntyneet jo ennen viimeisintä jäätiköitymistä.

Kiinnostavimpia kohteita

Jäljet vaihtelevat pitkistä harjuista kivistä latottuihin polkuihin ja syviin kuoppiin.

• Punkaharju, Savonlinna – seitsemän kilometrin pituinen harju, yksi Suomen kansallismaisemista.
• Aholanvaaran hiidenkirnut, Salla – ryhmässä Suomen suurimmaksi tiedetty kirnu, Juomapata.
• Askolan hiidenkirnut, Askola – kaksikymmentä kirnua samalla kalliolla, suurin yli neljä metriä leveä.
• Kummakivi, Ruokolahti – noin 500-tonninen siirtolohkare, joka lepää kalliolla vain kapealla kosketuspinnalla.
• Syvyydenkaivo, Utajärvi – Suomen suurimmaksi mainittu luonnontilainen suppa, syvyyttä yli 50 metriä.
• Jättiläisen tie, Vaasa – 49 metriä pitkä, 500-luvun lopulla ladottu kivitie Vähässäkyrössä.
• Jääkausipolku, Parikkala – 17 kilometrin reitti, jonka varrella on suuri Huttumalja-niminen suppa.

Missä jäljet näkyvät parhaiten

Kohteita on ympäri maata, mutta ne kasautuvat selvästi muutamille vyöhykkeille. Lappi ja erityisesti Salla nousevat esiin: alueella on useita hiidenkirnuryhmiä, rotkoja ja harjupolkuja samalla seudulla. Etelä-Suomessa Salpausselkien reunamuodostumat kulkevat Lahden seudulla, missä niiden päällä risteilee runsaasti merkittyjä polkuja. Myös pääkaupunkiseudulla, etenkin Helsingissä, on useita hiidenkirnuesiintymiä kaupunkirakenteen keskellä. Harjut ja niiden näköalatornit toistuvat lisäksi Kangasalla, Hämeenlinnassa ja Keski-Suomessa, missä jäätikön kulkusuunta on jättänyt pitkiä, kapeita selänteitä maisemaan.

Ennen kuin lähdet

Suurin osa kohteista on vapaasti nähtävissä ympäri vuoden, mutta moni reitti kulkee herkässä maastossa. Osa pitkoksista ja kallioista voi olla liukkaita etenkin syksyllä ja sateella, ja jyrkillä harjunrinteillä ja supanreunoilla on syytä liikkua varoen. Hiidenkirnut ja siirtolohkareet ovat usein luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettuja, joten niitä ei saa vahingoittaa eikä niiden pinnoille saa kiivetä. Merkityillä luontopoluilla on syytä pysyä poluilla, jotta herkkä kasvillisuus ja kalliopinta säilyvät. Osa kohteista sijaitsee kaukana taajamista, joten hyvät kengät, kartta ja riittävä aika on syytä varata etukäteen.